Miksi juuri
tolleri ja miksi juuri Ronja?
Se tavallinen tarina - koira
piti saada. Ja mahdollisimman nopeasti. Aavistusta ei vaan ollut rodusta
eikä siitä, kuinka kauan koiran hankinta meidän perheeseen
todellisuudessa kestäisikään. Kotijoukkoni ei koiriin tottumattomana
ollut ihan samaa mieltä tästä hankinnasta, eivätkä kauniit puheet ja
selitykset tuntuneet tuottavan tulosta. Niinpä kiikuttelin uskollisesti
kaikenkarvaisia hoitokoiria meille kotiin, ja vähitellen perheeni
tottui. Kun sitten kesällä 2000 sain mahdollisuuden ottaa pitkäaikaisen
hoitokoirani, labradoriuros Upsin, meille asumaan, tartuin
koirakuumeessani heti tilaisuuteen. Ja Upsi sen teki, paremmin kun minä
olisin koskaan osannut. Yhdeksänvuotias koiravanhus tuli, näki ja
valloitti omalla yksinkertaisella koiransydämellään ja surusilmillään.
Se mursi kaikki koiraennakkoluulot pelkällä olemassaolollaan. Kun Upsi
oli poissa, tuntui kodista puuttuvan jotain elintärkeää. Niinpä kun
alkusyksystä 2000 löysin oman rotuni ja otin koiranpennun hankinnan
uudelleen puheeksi, ei vastustelua enää kuulunut.
4H-dogsitterin ominaisuudessa
kiertelin paljon pääkaupunkiseudun näyttelyitä, töitä tehden mutta
samalla koko ajan ympärilleni katsellen. Vuoden 1999 messarissa törmäsin
sattumalta tollerikehän äärelle, ja jäin näkemääni ihastuneena
katselemaan koko arvostelun. Otin luettelosta selville rodun nimen, ja
ajatuksenpoikanen jäi itämään päässäni. Alkukeväästä 2000 sain
hoitokoirakseni naapurin upean Chaco-tollerin, josta löysin kaikki ne
ominaisuudet mitä pidin omalta tulevalta koiraltani tärkeänä. Siitä
alkoi tiedonetsintä, loppumaton netissä tollerisivujen perässä
surffailu, tolleri-ihmisten puhelinhäirintä lukemattomien kysymysten
merkeissä ja tiedonmurusten keräily kaikista mahdollisista
tietolähteistä. Mitä enemmän otin selvää, sitä enemmän pidin näkemästäni
ja kuulemastani. Rotuvalinta tuntui oikealta.
Kun pennunmietintä- ja
hankinta tuli ajankohtaiseksi, alkoi toisenlainen rumba. Liityin
tollerikerhon jäseneksi, tutkin terveystilastoja pääni pyörälle, etsin
sitä omaa tollerityyppiäni, kyselin, surffasin ja olin lopulta aivan
sekaisin. Vähitellen osasin listata tärkeimmät ominaisuudet tulevien
pentujeni vanhemmilta ja suvulta. Halusin terveet vanhemmat, joilta
kummaltakin toivoin FIN MVA-titteliä. Halusin sekä käyttö- että
näyttöominaisuuksien olevan kunnossa ja tollerimaista temperamenttia.
Lisäksi halusin sijoitusnarttua, ja sitä kautta sellaista kasvattajaa,
jonka näkemykset hyvästä tollerista jalostusmateriaalina kävisivät
yhteen omieni kanssa. Lopulta löysin hyvältä tuntuvan kasvattajan ja
pentueen, varasin pennun jo ennen syntymää ja jäin odottamaan,
loputtoman pitkät talvi- ja kevätkuukaudet.
Pieni tytön
tolleroinen
Meille muutti tolleri kesäkuun
ensimmäisenä päivänä. Pennunpehmoinen ja pennuntuoksuinen, pienen
ketunpoikasen näköinen, ilmielävä tollerinalku. Vihdoinkin. Hakumatkalla
se vinkui kuono takalasissa pihalla vilkuttavan kasvattajan perään,
mutta pian se rauhoittui ja alkoi tarkastella uutta valtakuntaansa.
Juttelin sille rauhallisesti ja yhtäkkiä se kääntyi tuijottamaan vähän
ihmeissäänn minua. Katsoi pitkään, tarkasteli pää kallellaan. Ja laski
sitten päänsä polvelleni. Haukotteli vielä pari kertaa ja nuolaisi
silittävää kättä. Ja nukahti.
Pienen tolleripennun maailma
on joka päivä täynnä uusia, ihmeellisiä asioita. Mikä tahansa saattaa
herättää sen kiinnostuksen; pahaa-aavistamaton sanomalehti rappusilla,
tuulessa heiluvat puiden lehdet, maassa möngertävät iki-ihanat
koppakuoriaiset. Kymmeniä kertoja päivässä korvat kohoavat, silmät
välähtävät ja ruusukuono alkaa väpättää. Tolleri metsästää
taas!
Perhoset ovat parasta. Ne kun
lentelevät hassusti sinne tänne pyrähdellen, usein vielä juuri pienen
tollerin korkeudella. Perhosjahti on sulavuudessaan tyylikkäämpää kuin
kaunein wienervalssi. Askel eteen, pään kumarrus, ristiaskel sivulle,
hyppy eteen ja kaksi askelta taakse... Vielä sinnikäs jahti ei ole
tuottanut tulosta, mutta saalistaja ei luovuta!
Vesi on tunnetusti monille
punakuonoille se rakkain elementti. Eli ei kun suunta mökkirantaan,
haistelemaan ja katselemaan järven ihmeitä. Tollerityttö seisoi
rannassa, mieli teki selvästi veteen, mutta rohkeus ei vielä riittänyt
parinkymmenen sentin loikkaan rantaveteen. Menin itse uimaan, mutta
pentu jäi vieläkin vinkuen rannalle. Sukeltaessani kuulin vedenkin läpi
valtavan intiaanikiljaisun, ja heti perään hirmuisen räiskäyksen.
Vastaleivottu vesipeto hyppi ja ui hurjaa vauhtia suoraan syliini. Siinä
se kellotti ylpeänä, kun oli saanut lauman taas kokoon ja emännän
pelastetuksi. Vaikka joutuikin itse pelastettavaksi, kun voimat eivät
riittäneet vielä takaisin. Pieni sankarikoirani.
Ensimmäisillä
kävelylenkeillämme hiljaisella mökkitiellä treenailimme luoksetuloa.
Etenimme pahaa-aavistamattomina ja nautimme kauniista kesäpäivästä
lintujen laulun säestyksellä, kun vasemmalta alkoi kuulua mieletön
mekkala ja tanner alkoi tutista allamme. Viereisen laitumen yli
kolmikymmenpäinen lehmälauma päätti yksissä tuumin keskeyttää
lekottelunsa ja saapua vienosti ammuen tervehtimään ohikulkevia. Kuulin
ammunnan seasta jalkojeni juuresta pienen kiljaisun, mutta kun katsoin
alaspäin, en nähnyt enää ketään. Kohta paikansin urhean karjapaimeneni
valkoisen hännänpään, kun se pinkoi minkä kintuistaan pääsi kohti
mökkiä. Lähdin vähän huolissaan perään, ja sieltähän se löytyi. Rappujen
alta täristen.
Olen yrittänyt opettaa
tollerilleni asioita meidän ihmisten monimutkaisesta maailmasta, samoin
olen kertonut sille, miten sen tulee käyttäytyä eri tilanteissa. Samassa
ajassa se on kuitenkin ehtinyt opettaa minulle paljon enemmän. Se on
vienyt minut lähemmäksi koirien maailmaa, opettanut nauttimaan pienistä
iloisista koiramaisista hetkistä, opettanut asioita siitä itsestään
pienenä tollerina. Opetamme toisiamme ja opimme toisiltamme, kumpikin
kykyjemme mukaan. Se tulee luokseni riemuissaan juosten ja hyppien, tai
se tulee hiljaa takaapäin ja tunkee kuononsa käteni alle. Katsoo
luottavaisena suoraan silmiin, nousee kun minä nousen, kulkee vierelläni
minne menenkin. Aamulla se herää sänkyni alta samaan aikaan kun minä,
valmiina seuraamaan minua ja innostumaan taas kaikesta. Kiitos pieni
koirani, pieni tytön tolleroinen.
Aino Pentikäinen
Julkaistu
Tolleri-lehdessä 3/2001, kirjoitettu
Ronjan ollessa 12 viikon
ikäinen.
